Mieliala heijailee ylös ja alas, samanpäivänä aikana voin olla sekä onnellinen, että surullinen. Luulin et tästä ois päästy jo, että nuo tuntuu olis edes eripäivinä, mutta näköjään ei.
Tosiaan sairasloma jatkui elokuulle saakka, et siihen saakka mennää terapiaa ja itseään kuntouttaen. Olen kuulemma terapeuttini 10 oppilas, ku aina tulen vaikka se oiski vaikeaa ja oon aina tehny välitehtävät edes jotenkuten, että panostan selkeästi myös itse omaan paranemiseeni. Niinkuin yritänkin koska en halua olla tälläinen, haluan olla onnellinen oma itseni.
En arka, syylisyyttä kantava, kiukutteleva, raivoava, hiljainen, syrjäänvetäytyvä henkilö, vaan se puhelias, nauravainen, itsevarma, satunnaisia kiukunpuuskia saava henkilö, se haluan taas olla.
Ihastuminen on ihana tunne joka saa sut olemaan hetken onnellinen, kunnes iskee se epävarmuus ja suunnaton suru sen takia. Joo tiedän että helpoimmalla pääsis kun kysyis vaan suoraan että missä mennään ja mikä on tilanne, mutta ku en tahdo pettyä ja olla sitten sen vuoksi surullinen, vaikka se olisi oikeasti se paras taktiikka.
Olen saanu jopa aikaankin asioita nykyään vaikka olenki välillä edelleen silti sairaan väsynyt. Mut kuitenkin jospa tää tästä joskus ehkä.
Mut kahen viikon päästä meille! ^_^
VastaaPoista