Ylämäkeen ja takas alas ja taas lähtään kiikkuun ylös

Mieliala heijailee ylös ja alas, samanpäivänä aikana voin olla sekä onnellinen, että surullinen. Luulin et tästä ois päästy jo, että nuo tuntuu olis edes eripäivinä, mutta näköjään ei.

Tosiaan sairasloma jatkui elokuulle saakka, et siihen saakka mennää terapiaa ja itseään kuntouttaen. Olen kuulemma terapeuttini 10 oppilas, ku aina tulen vaikka se oiski vaikeaa ja oon aina tehny välitehtävät edes jotenkuten, että panostan selkeästi myös itse omaan paranemiseeni. Niinkuin yritänkin koska en halua olla tälläinen, haluan olla onnellinen oma itseni.
En arka, syylisyyttä kantava, kiukutteleva, raivoava, hiljainen, syrjäänvetäytyvä henkilö, vaan se puhelias, nauravainen, itsevarma, satunnaisia kiukunpuuskia saava henkilö, se haluan taas olla.

Ihastuminen on ihana tunne joka saa sut olemaan hetken onnellinen, kunnes iskee se epävarmuus ja suunnaton suru sen takia. Joo tiedän että helpoimmalla pääsis kun kysyis vaan suoraan että missä mennään ja mikä on tilanne, mutta ku en tahdo pettyä ja olla sitten sen vuoksi surullinen, vaikka se olisi oikeasti se paras taktiikka.

Olen saanu jopa aikaankin asioita nykyään vaikka olenki välillä edelleen silti sairaan väsynyt. Mut kuitenkin jospa tää tästä joskus ehkä.

Miksi?

Olipa kerran tinder ja sen mätsi, joka johti tapaamiseen ja seksiin ja vrk yhessä oloon, josta seurasi kuitenki jatkuva yhteydenpito ja kai jonkunlainen ihastuski, en tiedä.

No olipa pääsiäinen ja reissu länsi-suomeen, irtiotto arjesta. No tämä tinder mätsi oli sattumoisin myös 60km säteellä ja halusi nähdä mut, no vietimme taas vrk yhdessä, harrastimme seksiä paljon, mutta myös pussailimme paljon ja olimme lähekkäin, varsinkin yöllä hän huomioi mua paljon. Seuraavana päivänä oli hieman etäisempi ja sai mut miettii että mitähän vittua, kannattiko taas. Mutta sitten kuitenki ku päästii liikkeellee niin keskustelimme kaikkea.
Ajattelin kyllä että tää oli nyt tässä, mutta eipä mitää hän oli se joka pisti mulle viestiä ja taas olemme  viesteilleet ja tosiaan hän tekee niissäki aloitetta, et en vain minä.

Mutta en tiedä edes mitä ite ajattelen, mulla on ikävä, mutta se on ainoa tunne josta olen varma.
Hän on mukava, fiksu, keskustelutaitoinen, söpö. Mutta hän on kaukana ja mä en tie yhtää mitä hän ajattelee musta, enkä halua edes kysyä.

Miten mä aina ajaudun tämmösiin tilanteisiin, miksi.

Miksi ei voi tulla vaa mies johon ihastun ja seki muhun ja kaik ois paljo helpompaa.