Joo niin siin kävi et ku nähtiin, niin eipä ne tunteet ollu mihinkään hävinnyt ja sattu niin prkleesti. Nyt on jo neutraalimpi olo, mutta vieläkin tekee kipeää ja tulee varmaan hetken aikaa tekemäänkin.
Mä vaan päätin että tunteistani en tule ikinä sanomaan mitään hälle, ellei hän tee eka liikettä jota epäilen suuresti. Mä vaan oon se ystävä, ikuinen kakkonen.
Muutenki koko viime viikko ollu suhteellisen alavireinen tai melkosen vuoristoratainen. Raha-asiat ressaa, vanhempien terveys ressaa, oma jaksaminen ressaa, koulun alotus ressaa, joten tuon nollaus viikonloppuna teki muuten hyvää, mut ku siit sai viel tän särkyneen sydämenki. Mut toisaalta ehkä parempi näin jos mä pääsisin pikkuhiljaa yli.
Onneksi mulla on kuite nuita ystäviä joilta saa tukea ja jotka aina osaa piristää mua. Mut mä haluan uuden karvasen vauvan ja koira sellainen, mun koirakuumeelle ei tehnyt yhtään hyvää viettää viikonloppua koirataloudessa ja viel ku mä sit hoidin sen koiran lenkitykset yms viikonlopun, niin voi luoja. Mua ei vittuttaa yhtää tarpoo lauantai aamuna kauheessa tuiskussa kun se koira oli siellä narun toisessa päässä, ei vaikka olin edellisen yön ryypänny aamuun saakka, niin silti se ei vituttanu.
Kauhee hinku ois kirjoitella jotain tarinaa keijusta, mutta ku halu on kovempi kuin se tekstin tulo tuolta aivoista ulos, aina välillä jotain pyörii jo mielenpäällä ja sitten se katoaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti