Tätäkö tää elämä oikeasti on? Hetken olet onnellinen ja tääs tipahat kuoppaan.
Kertokaa mulle kauan tätä pitää jaksaa, miksi tätä pitää jaksaa? Miksi?
Enkö ole ansainnut onnea, pientä palaa edes joka kestäisi kauemmin kuin hetken.
Tähän synkkyyteen ja murheeseen, ikuiseen mustuuteenko mut on tuomittu ilmeisesti?
Kuka osaisi vastata minulle tuleeko tämä aina olemaan tämmöistä vai muuttuuko tämä joskus paremmaksi?
Opinko koskaa nauttimaan elämästä näin, vai tulenko aina kaipaamaan jotain ja se tuhoaa minua palapalalta kunnes minusta ei ole jälellä enää mitään.
Ainoa asia mikä pitää minua edes hieman järjissäni ja kiinni elämässä on tyttäreni. Mutta äitinä olen surkea ja olen monesti miettiny olisiko hänen parempi isällään kuin minulla. Joskus tuntuu että en osaa rakastaa tai ainakaan näyttää sitä niin että se välittyisi hänelle.
Liikaa kysymyksi, liian vähän vastauksia. Oi jospa vain voisin kytkeä edes hetkeksi aivot pois päältä ja olla ajattelematta yhtään mitään, helpottaisikohan, auttaisikohan?
